– Raikas, metsäinen tuulahdus lähellä Helsingin keskustaa.
– Jykevät, kunnioitusta herättävät linnoitusrakennelmat, hienot näköalat.
– Kuin olisi päässyt salaiseen puutarhaan!
Näin retkiseurueemme jäsenet kuvailivat toukokuussa yleisölle avautunutta Vallisaarta.
Saareen päästiin kiertelemään työporukalla pian sen avauduttua yleisölle toukokuun loppupuolella.
– Hienot näköalat.
– Hylätyt talot, autiot pihat.
Saari, jonne ei ole aikaisemmin päässyt.
Tulimme venesatamaan omalla pienellä tilausveneellä suoraan toisesta saaresta, Kuivasaaresta. (Kuivasaaren retkeily on ihan oma tarinansa. Lyhyesti: saareen tarvitaan kulkulupa, opas ja tilausvenekyyti – retki pitää siis suunnitella hyvissä ajoin! Kiinnostavia asioita saarella ovat sen sotilashistoria ja luonto.)
Lähdimme Vallisaaren Aleksanterinkierrokselle satamarannasta isojen opastaulujen luota. Halusimme ehdottomasti pysytellä merkityillä reiteillä, sillä olimme juuri Kuivasaaren oppaalta kuulleet, että vanhalla sotilassaarella maaperästä voi löytyä jos jonkinlaista räjähdettä. Eikä tuhansien saarivieraiden tietenkään muutenkaan ole syytä tallata luontoa muista kuin niistä kohdista, joihin kulkeminen on suunniteltu.
Satakieliä ja kalliokieloja
Mukanamme oli oma luontoa tunteva opas, jonka osaamista hyödynnettiin ja saatiin retkestä enemmän irti. Satakielen laulu oli tuttu useimmille mutta harvempi tunnisti lauluäänestä pensaskerttua tai idänuunilintua, ja ilman opasta tunnistukset olisivat jääneet tekemättä. Kierroksen aikana saatiin havainto myös punavarpusesta, mustapääkertusta sekä kaikille tutusta haarapääskystä, joka tuo joka vuosi kesän tulleessaan.
Kasvistossakin oli innostavaa uutta: minä, suuri kielojen ystävä, en ollut koskaan aikaisemmin nähnyt tai kuullut luonnonvaraisena esiintyvästä kalliokielosta (Polygonatum odoratum).
Nähtiin ja koettiinhan kukkia enemmänkin: valkovuokot olivat edelleen kukassa varjoisimmilla alueilla ja olivat kasvaneet hurjan suuriksi ja pitkävartisiksi. Kotkansiivet ja kivikonalvejuuret tekivät tuloaan. Löytyi myös puna-ailakkia ja hiirenporrasta, keto- ja aho-orvokkia.
Reippaalle lenkille tai verrytellen nähtävyydeltä toiselle
Vallisaari on monipuolinen. Leveä hiekkapintainen polku voisi toimia lenkkialustanakin, mutta reitillä on niin paljon ihmeteltävää että ensikertalaisen ei kannata edetä liian lujaa. Parin kolmensadan metrin välein voi jäädä opaskylteistä tutkimaan, mitä saarella on annettavanaan. Yksi pysähdyspaikoista on nimeltään Tuhansien perhosten koti. Seuraava pysähdys on Aleksanteripatteri, eli venäläisten rakentama saaren linnoitus, jolla on satoja vuosia sitten ollut merkittävä puolustustehtävä.
Saarella sattuneesta suuronnettomuudesta, ammusvaraston räjähdyksestä 1930-luvulla voi lukea ja katsoa historiakuvia ja tuntea kuinka aika pysähtyi mantereen puolella 9. heinäkuuta vuonna 1937. ”Varasto varastolta edennyt räjähdysten sarja jatkui koko päivän ja näkyi ja tuntui kaupungissa asti”. Eipä ihme, että raivaustyöt on pitänyt tehdä huolella ja saaren kiellettyihin osiin ei ole syytä mennä edelleenkään.
Vain kaksi tuntia?
Kaksi tuntia Vallisaaressa – no eihän se riittänyt ollenkaan. Kiireen tunnulta välttyy, kun varaa aikaa 3–4 tuntia. Koko päivänkin saa varmasti kulumaan, mutta silloin tarvitaan mukaan hyvät eväät ja iso vesipullo. Eväiden syöntiä varten on pystytetty hyvät pöydät ja penkit reitin varrelle, noin reitin puoliväliin. Kahvilaakin saarelle viritellään.
– Vehreä kaunis saari. Aivot sai jättää narikkaan.
Vallisaari tekee tehtävänsä varmasti kaikille, mutta erityisen hyvin kohde toimi työporukalle.
Teksti: Johanna Joutsiniemi
Kuvat: Taina Tervo ja Johanna Joutsiniemi