’Animal-aided design’ on kahden saksalaisen tutkijan (Wolfgang Weisser ja Thomas Hauck) kehittämä urbaanin ympäristön suunnittelumenetelmä, jossa otetaan lähtökohdaksi joidenkin suunnittelun kannalta mielenkiintoisten eläinlajien ympäristövaatimukset.
’Animal-aided design’ on kapea-alainen mutta syvällinen luontopohjainen ratkaisu yhteen tiettyyn paikkaan kerrallaan. Toki jonkin lajin elinkierron mukaiset toteutukset ovat toistettavissa useissakin paikoissa.
AAD perustuu ekologiseen kysymyksenasetteluun: mitä jokin eläinlaji tarvitsee ravinnokseen, suojapaikoikseen ja lisääntymiseensä. Tarkasteltavat lajit eivät ole harvinaisia tai äärimmäisen uhanalaisia, vaan sellaisia, jotka käyttävät samaa ympäristöä kuin ihminen virkistäytymiseensä, kuten puistoa tai pihaa.
Liito-orava on luontodirektiiveillä suojelluista eläimistä se, joka tällä hetkellä voimakkaimmin ohjaa suunnittelua. Voisi sanoa, että se ei enää ole avustavassa vaan miltei johtavassa roolissa. Mutta jos lopputuloksena on joidenkin lähiömetsien säilyminen ja metsäisten tai vähintään puustoisten yhteyksien vaaliminen, ei suunnittelussa ole moittimista. Kyseessä ei kuitenkaan ehkä enää ole AAD, jonka ideologiaan kuuluu, että suunnittelijat saavat itse valita, mitä lajeja haluavat ihmisen lisäksi suosia.
AAD paikkaa aukkoa, joka syntyy puistosuunnittelun ja luonnonsuojelun väliin. ”Puistot suunnitellaan estetiikan, toiminnallisuuden ja kasvien ehdoilla ja vain oletetaan, että myös jotkin eläimet niissä viihtyvät. Luonnonsuojelualueet taas perustetaan rajoittamaan ihmistoimintoja.” Tämä on menetelmän kehittäjien pelkistämä ero alueiden luonteessa.
Suunnittelulla voidaan lisätä monimuotoisuutta
Helsingin todellisuudessa kahtiajako ei ole näin jyrkkä. Vuosaarenhuippu suunniteltiin jos nyt ei eläinavusteisesti niin kuitenkin monimuotoisuus edellä, ja kun Haltialaan perustetaan entisiä laajempi yhtenäinen luonnonsuojelualue, niin suunnittelun yhtenä johtotähtenä on kaikenlaisten virkistäytyjien (kuten hiihtäjien ja kävelijöiden) huomioon ottaminen.
AAD:n viisaus piilee pienissä, usein halvoissa yksityiskohdissa: varpunen haluaa orapihlajapensaita ja hiukan paljasta maata hiekkakylpyjen ottamiseen. Saksassa on kyllä käytetty kymmeniä tuhansia euroja keinotekoiseen vihertikkapuuhun, joka tarjoaa samalla pesäpiiloja lukuisille muille isommille ja pienemmille eläimille.
Hulevesien viivytyksen yleistyessä pieni eläinavusteinen tarkastelu varmasti parantaa monimuotoisuutta. Vesi- ja rantakasveja kannattaa usein myös istuttaa, eläimet tulevat itse, kun olosuhteet ovat otolliset ja esim. sammakoiden pääsy veteen ja sieltä maalle varmistettu. Joidenkin isompien altaiden kohdalla pitää myös varmistaa, etteivät ne kuivu kokonaan hellekesinä.
Eläinavusteinen suunnittelu sopii hyvin lumo-ohjelman ajatusmaailmaan, jossa haetaan vapaaehtoisia, lakisääteiset minimivaatimukset ylittäviä monimuotoisuuden turvaamiskeinoja. Se voi myös avartaa kaupunkilaisten eläinsuhdetta ja kertoa, että ruokinta ja kesyttäminen eivät ole ainoita tapoja jakaa kaupunkia luonnonvaraisten eläinten kanssa.
Lisälukemista:
Wolfgang W. Weisser & Thomas E. Hauck: Animal-Aided Design – using a species’ life-cycle to improve open space planning and conservation in cities and elsewhere
Teksti: Raimo Pakarinen
Kuva: Markku Halonen